Blogi

 

Vieraileva kynä, Sampo Puoskari ”Autoistaan mies muistetaan”.

03.12.2018

Autoistaan mies muistetaan

Jokainen muistaa ensimmäisen oman autonsa. Tai no, kaikki omat autonsa ja myös ne, joilla opetteli ajamaan.

Autokoulussa sompailin uudenkarheilla Volkswagen Golfilla ja Jetalla ensin Vaalan ja sittemmin Kajaanin katuja. Minua varoitettiin, että Kajaanissa keskellä kaupunkia saattaa tallustella vastaan lehmiä.

Isällä oli punainen Datsun Finn 1200 (OUD-26). Edellinen autokin oli ollut saman merkkinen, mutta kerman värinen (LRF-54). Takavetoisena pompannappina autossa piti talvella olla sementtisäkki peräkontissa pitoa tuomassa.

Ensimmäinen oma auto oli Datsun 120 AF II (OHE-563), johon edellinen omistaja oli asentanut turboahtimen. Olihan se kova kiihtymään, mutta ei sillä kovin lujaa päässyt. Olin paljon kuskina kavereille, kun muilla ei vielä ollut omia autoja. Hattuhyllyjen 25-senttisiin kaiuttimiin piti tehdä turvaverkot, etteivät kartiot olisi heti hajonneet takapenkkiläisten tyhjien pullojen takia.

Sitten ostin valkoisen Mitsubishi Lancerin (ONL-150). Muuten hyvä auto, mutta se lahosi alle. Moottorikin piti vaihtaa, kun en älynnyt ostaa pitempää öljytikkua. Lopulta se varastettiin, ja joku purki siitä kaiken käytettävän varustuksen, kuten puhtaan tuhkakupin ja pikkulasteni aurinkolasit.

Palasin kokemuksen järkyttämänä Nissaniin. Harmaa Sunny (LJU-837) palveli monta vuotta ja sillä sai kuljetettua kasvavien lasten kaikki varusteet tehokkaasti pakkaamalla. Vain rikkailla oli farmariautot.

Ford Mondeo (VIF-481) olikin sitten harppaus turvallisempaan ja vakaampaan ajoon. Sitä seurasi syrjähyppy Audi A4:ään (OPI-800), jossa oli tietysti bensakone ja turbo, mutta jossa sisällä pää otti kuopan kohdalla kiinni kattoon ja talvella toppatakeissa etupenkkiläiset olivat olkapääkosketuksessa.

Palasin Fordiin, nyt Focuksen viininpunaiseen katurakettiin (KLZ-697) ja nykyisin vielä uudempaan versioon, mustaan Focus X:ään (VVI-XXX). Molemmissa mahtuu istumaan sisällä ihmisiksi.

Jo ensimmäisen Datsunin aikana piti hankkia alkometri. Nuorna miesnä oli nimittäin monia houkutuksia piipahtaa kavereiden kanssa oluella tai vastata myöntävästi bilekutsuihin. Kerran kävi niinkin, että kun sunnuntai-iltana saattelin tyttöystäväni Vaalan asemalle ja kävelin kotia kohti tavoitteena aamuinen ajo omalle opiskelupaikkakunnalle, päätinkin piipahtaa lähikuppilassa iltaoluella. Seuraavana aamuna löysin itseni 9.00 Sodankylän Seurahuoneen baaritiskiltä gintonic-lasi kädessäni. Se matka tehtiin onneksi taksilla.

Hankkimani alkometri oli tietysti DRIVEGUARD, joka vaati toimiakseen kuormalavallisen sormiparistoja. Julmetun isoon suukappaleeseen puhallettiin pitkään ja kovaa, niin että itse Louis Armstrong olisi ollut kateellinen. Jos piinaavien sekuntien jälkeen viisari alkoi liikkua, piti jännätä, syttyikö punainen valo. Testien perusteella selvisi sitten, että nuo mittarit olivat kuin uskomushoitoja.

Kyseinen reliikki on minulla edelleen, mutta ei tulisi mieleenikään käyttää sitä. Sen sijaan pöytälaatikossa ja matkatavaroissa minulla on aina mukana Promilless-paketti.

Joku saattaa luulla pientä keltaista pahvipakettia joksikin muuksi, sitä kun myydään muutamissa kaupoissa muiden preservatiivien kanssa samalla hyllyllä. Minulle se on kuitenkin ainoa oikea tapa testata, olenko ajokunnossa, mikäli sitä on syytä edes epäillä. Nykyäänhän en enää piipahtele olusilla tai saa kutsuja kotibileisiin. Ei mitään sellaista. Pois se minusta.

Nykyään on vain ”edustustilaisuuksia”.

Sampo Puoskari, Maanpuolustaja

Facebook Comments